Pitkän linjan poliitikko Jouko Jääskeläinen perehdytti miestenpiiriläiset eri uskonsuuntien, aatteiden ja poliittisten puolueiden tarjoamiin arvoihin ja maailmankuvaan. Entä miten usko ja politiikka sopivat yhteen? Jouko käytti lähteenään v. 2017 julkaisua kirjaansa Uutta yhteisöä etsimässä.

Joukon mukaan juutalaisuuteen kuuluu kaikki ihmistä koskettavat asiat, kuten uskonto, talous ja henkilökohtainen moraali. Kristinuskon keskiössä ovat moraali, evankeliumin levittäminen ja rehellisyys. Islamissa politiikkaa ja uskontoa on vaikea erottaa toisistaan – islam onkin enemmän poliittinen kokonaisuus.

Suomessa poliittiset puoleet ovat pääasiassa syntyneet ajamaan jonkin tietyn viiteryhmän taloudellista etua. Kuitenkin Vihreiden ja Kristillisdemokraattien voidaan sanoa olevan vähän enemmän aatepohjalta perustettuja. Aatesuunnista esim. marxismi ei ota kantaa yksilön moraalisiin valintoihin. Hyvää (=toimivaa) yhteiskuntaa ei olisi ilman yhteisöllisyyttä. Joukon mielestä yhteisöllisyys, eli kokonaisvaltainen yhteisten asioiden yhdessä hoitaminen, on elämäntapana sangen harvinaista. Teokratian ongelmana Jouko piti sitä, että parlamentin yläpuolella on vielä elin, joka loppupeleissä päättää, mikä on oikein ja väärin.

Joukon mielestä nykypolitiikassa järjestö- ja kenttätyön ovat syrjäyttäneet median valokeilassa paistattelu ja julkisuustempaukset, joiden avulla arvoja kaupitellaan äänestäjille. Jouko kokeekin, että luterilaisessa Suomessa on äärimmäisen haastavaa yhdistää politiikka ja kristillinen vakaumus saman soppatykin äärelle. Kristityn poliitikon kuuluu tuntea oma turmeltuneisuutensa, eikä hän voi luvata äänestäjille kuuta taivaalta ja helpotusta kaikkeen huoleen ja vaivaan. On haastavaa elää kuten opettaa.

Jouko kertoi, että Ruotsin seurakuntavaaleissa ehdokasasettelusta vastaavat puolueet, ja kirkollis- ja valtakunnanpoliitikka käyvätkin naapurimaassamme miltei yksi yhteen. Eräs osallistuja sanoikin yllättyneensä, kuinka omassa kirkkovaltuustossakin on puolueiden edustajia. “Joko puoluepolitiikka on täälläkin?”. Toinen osallistuja koki, että poliittisten puolueiden listoilta seurakuntavaaleihin osallistuvat saattavat olla vähemmän kiinnostuneita kirkon asioista.

Kolmas osallistuja kysyi, että onko arkkipiispa kirkon virkamies? Jouko vastasi, että ei ole, Suomen valtio ei maksa enää tuomiokapitulin kuluja. Jouko muisteli, että Mauno Koiviston valtakaudella presidentti vielä nimitti piispat. Nykyään kirkko on siinäkin itsenäinen. Eduskunta voi vain hyväksyä tai hylätä kirkkolain. Vuonna 1948 Presidentti J. K. Paasikivi esti uuden kirkkolain läpimenon ja niin kirkko edelleen vihki ja vihkii eronneita. Eduskunta ei voi myöskään päättää siitä, vihkiikö kirkko samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Eräs osallistuja muistutti aikaisemmasta miestenpiirin kokoontumisesta, jossa dosentti Hannu Juntunen kattavasti perusteli, ettei Suomessa ole valtionkirkkoa, kuten yleisesti luullaan.

Miestenpiirin osallistujia kiinnosti myös tietää, miten eduskunta jakaantuu uskonnollisesti? Jouko arveli kansanedustajien joukossa olevan hivenen enemmän kirkon jäseniä mitä kansan syvissä riveissä keskimäärin. Joku osallistujista tiesi myös kertoa, että jyrkän sekulaarinen maa, Ranska, kuitenkin maksaa sotilaspappiensa palkat ja kulungit.

Kiitos Joukolle monisyisen aiheen kansantajuisesta alustamisesta!

Lukaise lisää:

• Ilkka Kantola: Maallinen laki haastaa kirkon |ts.fi/mielipiteet, 12.11.2016
• Demokratian nimissä ei voi päättää mitä tahansa | Kirkko ja kaupunki, 02.09.2014 19:27